Eräs iäkäs nainen, joka on kamppaillut huonon itsetunnon kanssa koko elämänsä, näytti minulle nuoruuden kuviansa. Hän pysähtyi katselemaan kuvaa, jossa hänellä oli hymyilevät kasvot, paksut hiukset ja sievä mekko yllään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi, "Minähän olin kaunis, enkö ollutkin?" Kyllä hän oli kaunis. Silloin ja yhä edelleen.
Aloin ajatella kuinka surullista se on, että niin monet naiset kuluttavat elämänsä siihen, että he eivät pidä itsestään tai ulkonäöstään. He vertailevat itseään muihin ja näkevät itsensä rumina tai lihavina. Se on heidän ensimmäinen ajatuksensa aamulla ja viimeinen ajatuksensa illalla. Ja kuitenkin.. hekin saattavat joskus vanhoina katsella kuviaan ja huomata kuinka kauniita he ovat kaiken aikaa olleet.
Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki se aika, jonka käytämme itsemme inhoamiseen ja arvostelemiseen, on hukkaan heitettyä aikaa. Eikä ainoastaan sitä, vaan se myös varastaa elämäniloamme ja saa meidät sulkeutumaan. Sulkeutumaan itseltämme, toisiltamme ja itse elämältäkin.
Joten rakkaat ystävät... Ei odoteta vuosikymmenten päähän sitä, että näkisimme kuinka kauniita ja upeita olemme tänään. Aletaan rakastaa itseämme ja sitä miltä me näytämme. En usko, että tulemme katumaan sitä.
Love, Carita
Ei kommentteja
Lähetä kommentti