Sitten eräänä maaliskuisena päivänä lounastaessamme Espoon Ikeassa, puhelimet tietenkin käsissämme ja Facebookin scrollauksen ollessa kuumimmillaan, mieheni ehdotti, että lähtisimme vuodeksi pois Facebookista. Olin aivan valmis tähän siirtoon ja niinpä aloimme valmistella lähtöämme.
Lähtöä edeltävinä tunteina kävin irtautumiskamppailua Facebookin koukuttavasta maailmasta: mitä jos joku menee naimisiin tai tulee raskaaksi ja synnyttää tai saa uuden työpaikan tai muuttaa maasta tai muuten vaan jotain MEGALOMAANISTA (onko se edes mikään sana?) tapahtuu ja sitten en tiedä siitä!!!
Mutta sitten tulin järkiini ja ajattelin, että jos kuka tahansa läheisistä ihmisistäni menee naimisiin tai tulee raskaaksi tai synnyttää tai saa uuden työpaikan tai muuttaa ulkomaille tai jotain muuta JÄRISYTTÄVÄÄ tapahtuu, minä tiedän siitä sitten, koska me jaamme elämää toistemme kanssa.
Niin, ehkä juuri se alkoi ahdistaa Facebookissa, että tiedän niin paljon monista ihmisistä ja he tietävät niin paljon minusta, mutta me emme oikeasti tunne toisiamme. Sosiaalisen median luoma illuusio saa aikaan sen, että luulemme, että meillä on paljon ystäviä elämässämme. Rakennamme omaa maailmaamme someen ja pian itsetuntommekin voi perustua siihen kuinka moni tykkää tai ei tykkää kuvistamme tai ajatuksistamme.
Mutta mitä sitten tapahtuu, kun sammutamme laitteemme ja joudumme kohtamaan oman elämämme suruja ja vastoinkäymisiä. Onko meillä silloin oikeasti ihmisiä, jotka tulevat luoksemme ja jakavat kipuamme? Me tarvitsemme ystäviä enkä tarkoita ruudun takaa tulevia peukkuja tai sydämiä vaan oikeita ystäviä, joiden kanssa voimme oikeasti jakaa elämäämme ja sydäntämme.
En usko, että ketään meistä on tarkoitettu elämään aivan yksin ilman muita ihmisiä. Ei edes silloin vaikka somekanavillamme olisi tuhansittain ystäviä, tykkääjiä ja seuraajia. Todellinen elämä ei ole somessa vaan siellä missä sinä olet. Siellä, missä sinä naurat ja itket ja kipuilet ja rakastat. Siellä missä joku voi halata sinua ja sanoa, että kaikki järjestyy. Siellä missä sinä voit tehdä jotain hyvää muille ihmisille ja tuntea heidän ilonsa.
No, minä lähdin pois Facebookista ja heh, tulin sinne sitten jonkun ajan päästä takaisin uudessa profiilissa, koska halusin sanoa somessa jotain rohkaisevaa tytöille ja naisille. Ja saatoin tai en perustaa uudet tilit myös Instagramiin, Pinterestiin ja Twitteriin ja myöhemmin myös Youtubeen (ups). En siis vastusta sosiaalista mediaa. Vastutan vain sitä, että se syrjäyttäisi meidän todelliset suhteemme läheisiimme ja ystäviimme.
Ja tiedätkö, todistetusti pystyin elämään neljä kuukautta ilman Facebookia, mutta en ilman rakkaita ihmisiä elämässäni.
Love, Carita
Ps. Kaiken tämän sanottuani, on varmaan hyvä pyytää teitä kaikkia ystävikseni Facebookissa, Instagramissa, Pinterestissä ja Twitterissä :D Löydät minut niistä nimellä Carita Mamacita.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti