”Sinulla on siis yksi synnytys takana ja kuudes raskaus alkanut.”
Kyllä. Olin sydän pamppaillen soittanut neuvolaan varatakseni ajan ensikäynnille. Taas. Ja vihasin sitä. Neuvolanhoitajan sanat iskivät kipeästi sydämeeni. Minä olin raskaana kuudetta kertaa, mutta vain ensimmäisellä kerralla sain vauvan syliini saakka. Puhelun jälkeen romahdin. Itkin sitä kuinka kipeältä ja pelottavalta tuntui kokea monta keskenmenoa ja olla jälleen raskaana.
Raskaaksi tuleminen ei näyttänyt olevan minulle vaikeaa, mutta jostain syystä kehoni ei suostunut kantaamaan uutta elämää ensimmäistä kolmatta pidemmälle. Joka kerta, kun tulin raskaaksi halusin olla täynnä toivoa, mutta se tuntui aina vain vaikeammalta. Ja kipeämmältä. En tiennyt aiemmin, että toivo voisi tehdä niin kipeää. Se teki niin kipeää, että halusin huutaa.
Mutta tässä sitä taas oltiin. Jälleen kerran menossa neuvolaan ensikäynnille. Jälleen kerran täyttämässä esitietolomakkeita. Jälleen kerran toivomassa sydän arkana, että tämä raskaus onnistuisi.
Pääsin ensimmäiseen ultraan raskausviikolla seitsemän. Siellä näimme pienen sydämen, joka sykki eloisasti. Se tuntui ihanalta, mutta samalla pelkäsin, että menettäisin tämän pienen. Peloistani huolimatta pikkuisemme jatkoi kasvamistaan ja kehittymistään viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta. Aiempien menetysten tuottama kipu oli tehnyt minusta kuitenkin pelokkaan ja aran. Koko odotusajan tunteeni risteilivät toivon ja pelon välillä.
Jotkut sanovat, että kipu jalostaa ihmistä, mutta minä en usko siihen. Kipu itsessään tekee ihmisestä pelokkaan ja kärsivän ja sulkeutuneen. Ainakin minulle se teki niin. Kipu nosti minussa esiin tunteita, joita halusin vain juosta pakoon. Kipu ei kuitenkaan parane pakenemalla. Onneksi ymmärsin pysähtyä ja kohdata vaikeat tunteeni. Ja olen niin kiitollinen, että apunani siinä oli uskoni ja mieheni ja läheiseni. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman heidän tukeaan.
Pitkä odotukseni päättyi tasan vuosi sitten, kun suloinen tyttäremme syntyi. Se hetki oli täynnä valtavaa kiitollisuutta ja iloa. Ja tänäänkin koen sitä samaa kiitollisuutta ja iloa! Vaikka tämä matka on ollut pitkä ja se on tehnyt kipeää, en vaihtaisi sitä pois. Kipu muuttaa ihmistä, mutta kun kivun uskaltaa kohdata, se voi muuttua joksikin syväksi ja kauniiksi.
Niin minulle tapahtui.
Love, Carita
Ei kommentteja
Lähetä kommentti